lauantai 13. elokuuta 2011

Kevättä saarella

Kaikilla on kamala nälkä ja siksi yritän yhteislaululla saada lapsia unohtamaan kurnivat, tyhjät vatsansa. Olen yhteisömme opettajatar, osaan laskea, lukea ja kirjoittaa ja niitä minä opetan lapsille. Me luemme raamattua sillä se on ainut kirja jota löytyy useampi kappale kylästämme,saavathan lapset siinä samassa kuulla jumalansanaa sanoi isä joka minut opettajaksi tänne laittoi. Olen kohta kuudentoista ja jo aikuinen, melkein.
Nyt siis laulamme unohtaaksemme kurimuskurnituksemme, leikkiä lapset eivät jaksa mutta laulamalla unohtuu kaikki, myös nälkä, ainakin hetkeksi.
Minun on sääli lapsia, vaikka en ole saanut pariin päivään syödäkseni, niin tiedän monien lapsien olevan paljon heikommassa asemassa kuin minä.
On kevätmyrskyjen aika, kalastajat eivät uskaltaudu merelle ja talven varannot ovat jo viikkoja sitten huveneet. Kaikkialla kärsitään ruuan puutteesta ja eräs nainen joutui vankilaan varastaessaan perheellen ruokaa isäntäväeltään, paikasta jossa hän oli pyykkärinä.



Minun on välillä vaikeaa nähdä, silmäni sumenevat ja jalkani eivät tahdo kantaa, mutta on yritettävä tehdä jotain, vaikka mieleni tekisi nukkua nälkä pois niin on yritettävä eteenpäin, aina.
Koulumme on kirkkosalissa, se on vaalea, puinen, valoisa ja puhdas. Isot ikkunat antavat meille valoa koulutyöhön ja talvisina pakkaspäivinä sen puukaminassa palaa tuli, myös rautainen ulkokuori hehkuu punaisena,lämmittäen meitä.
Kylminä ilmoina keitämme vettä kaminan päällä ja juomme sitä, joskus maidon ja sokerin kanssa kun joku opilaista on niitä tuonut kotoaan ja silloin meillä on oikein hyvä.
Nyt siis laulamme nälkäämme pois ja kohta on aika lasten rientää koteihinsa auttamaan kuka missäkin askareessa.
Jokainen meistä, aivan vaistomaisesti vartioi myrskytuulta katseet suunnattuina ikkunasta ulos, odottaen tuulen laantumista jotta miehet pääsisivät merelle ja kylämme saisi taas ruokaa.
Koulu on loppu sinä päivänä, lapset poistuvat tytöt niiaten ja pojat jalalla kopsauttaen kohteliaasti opettajalleen ja minä olen tuo opettaja jolle tuo kaikki tehdään, hassua. En tunne vielä itseäni kovin aikuiseksi, mutta lapsille olen.
 Ikävä tulvahtaa rintaani ja kouristaa nälkäistä vatsaa, en halua ajatella menneitä, rakkaita ihmisiä ja iloista lapsuuttani, ne sattuvat nyt liikaa .


Kerään tavarani ja suljen kirkonoven. Kuljen kohti rannalla sijaitsevaa kauppapuotia hakeakseni sieltä lankoja joista kudon ihmisille sukkia, käsineitä ja myssyjä, niistä saadut rahat ovat hyvä lisä meidän perheellemme, perheelle jossa on enään jäljellä kaksi ihmistä isä ja minä. 
Äiti kuoli ollessaan seitsämättäkertaa raskaana, minä olen ainut eloon jäänyt lapsi  ja vanhin. Pikkuveli hukkui rantaan ja seuraavat kuolivat vauvoina tai jo ennen syntymäänsä.
Isällä on musta katse surusta ja minä olen hiljainen, me emme puhu paljoa, isäni on luonteeltaan kiltti ja viisas, hän on kalastaja. 
Äiti opetti minut lukemaan ja laskemaan sekä tekemään käsitöitä, minun on niin ikävä äitiä.
Isäni tuli vanhalta mantereelt,a hänellä on punaiset-, kiharat hiukset, terävä nenä ja kasvot täynnä ruskeita pilkkuja. Lapsuudesta muistan että isä nauroi paljon ja lauloi vanhanmaan lauluja ja tarinoita kun taas äitini oli hiljaisempi, muistan miten hän hymyili usein isän jutuille.
Äidillä oli ruskeat hiukset ja iho oli tummempi kuin yleisesti valkoihoisilla , eikä ole tietoa siitä mistä äiti oli tullut saarelle, hänet oli joku  tuonut pikkuisena kirkonedustalle ja siitä oli hänet sitten löydetty istumassa kankainen nukke sylissään.
Äiti sai kodin oppineen miehen naimattomalta siskolta jonka luona hän kasvoi ja sai opetusta lukemiseen ja hienoihin käsitöihin koska ottoäiti halusi opettaa hänelle sen mitä itse oli oppinut.
Minäkin tunsin ottoisoäitini ja muistan hänen lempeät harmaat silmänsä  ja sointuvan äänensä joka antoi ohjeita auttaessani häntä mm. siivouksessa tai ruuan laitossa kun hän itse oli niin huonona että ei enään kyennyt kaikea itse tekemään.
Nyt ovat äiti, veli ja ottomumma kuolleet jäljellä on enään isä ja minä, Heather.
Niin, minulla on punertavanruskeat, kiharat hiukset, vihreät silmät ja ruskeita pisteitä kasvoissani
sen näköinen minä olen, Heather.
Tänään tuuli ulvoo ikävääni, äitiä taivaalta tänne mökkiimme.
Nuorempana minä toivoin ja rukoilin että jumala lähetäisi äidin takaisin isälle ja minulle, silloin kaikki olisi niin hyvin, mutta äidin tulo ei ollut mahdollista. minä tiesin sen vaikka sitä rukoilinkin .
Kävin hakemassa lankoja puodista ja ryhdyn neulomaan nyt kun on vielä vähän valoisaa, neulon jotain iloista, värikästä ja liitän siihen isäni lauluja. Näin on hyvä ja unohdan ikävän.
Ehkä huomenna on jo tyyntä ja miehet pääsevät merelle, on jo aika.


lauantai 6. elokuuta 2011

Kun tuuli tuo asioita


Cabe Breton, Sable Island, Halifax….nimiä joiden kaiku soi menneisyydessäni.
Ranskalaisuus sekoitettuna scottien jokapäiväiseen elämään, haitilaisuutta pohjoisessa, yhdessä kalastaen, lehmiä lypsäen ja kutoen. Mustat ja valkoiset.
Sen minä muistan ja siitä on kauan.
Ihmettelin tänään miksi ilma tuntui niin ihanalta hengittää ja antoi tutun onnen tunteen ja muistin.......
 

Sade teki tuloaan, siksi ilma oli niin kostea, näin raskaita pilviä täynnä vettä ja valmiina laskemaan sen alas, virkistäen maata.
Ja silloin muistin saaren! Muistin veden tuoksun ennen myrskyä ja sen miten kiireellä piti viedä taloon sisälle tuulettumassa olleet vuodevaatteet ja merituulessa kuivuneet pyykit. 
Muistin miten nopeasti aurinkoinen sää muuttui voimakkaaksi myrskyksi, jossa ämpärit lensivät ja ovien raoista vesi suihkusi sisään. 
Tuli piti saada aikaiseksi, hellaan tai takkaan, ennen myrskyä koska jos myöhästyi niin myrskyn aikana se oli miltei mahdotonta kosteuden vuoksi ja silloin lämpimän ruuan tai juoman sai unohtaa. 
Uskokoon ken tahtoo mutta tämän minä muistan.
Elämäni varrella olen usein törmännyt outoihin tuntemuksiin joita en ole kokenut mutta silti  tiedän ne. En selitä, kerron vain.


Koirani piti alunperin olla Nova Scotin noutaja, se löytyi "mikä koira minulle sopii" testissä, mutta niitä ei vain niin helposti saa ja sitten löytyi Ilona, sekarotuinen lappalainen, jossa on Suomenpystykorvan- ja Lapinporokoiran geenistö. 
Minä näen joitain yhteneväisyyksiä näissä roduissa jonkin asteisen aitouden, linkin luontoon ja sen rakastettavaan villiyteen.


Muistoistani esille nousee voimakkaan vuoroveden takia palkkien päälle rakennetut talot ja siellä oleva sekatavarakauppa jota piti intiaani. Tästä on osa unta ja palaan siihen maisemaan sillointällöin, koska minun oli siellä hyvä olla. Kauppa oli värjätyjen villalankarivien- , ruostuneen raudan- ja kuivatun kalan tuoksujen täyttämä vaja. Rauta-astiat ja tarvekalut olivat jo uusina ruosteisia ilmassa olevan suolaisenmeriveden vuoksi ja ne piti puhdistaa ja rasvata huolella ennen käyttöä, usein  se tehtiin valaanrasvalla.
Rakastan ruosteista rautaa, rasvaista villalankaa ja lämminta maitoa sokerilla.
Niin ja minä olen Heather :-D

Scottish pipe -ääni jossain rannalla, tuttu melodia merellä kuoleille sieluille: